Pennuntäyteistä arkea

Pentu on ollut nyt viikon kotona, ja pentuarki on lähtenyt sujumaan suhteellisen rutiinilla.

Ja voi herranen aika miten reipas lapsikoira mulla onkaan kotona! Ren vain reipastuu päivä päivältä eikä mikään tunnu juuri hetkauttavan pienen merlen eläimen mieltä. Automatka kotiin oli ehkä jännin juttu, mitä on nyt käynyt - alkumatkaan pentu vähän vinkui ja kuolasi paljon, ja ilmeisesti matolääkkeestä kroppa protestoi noin 200 metriä ennen kotiovea oksennuksen muodossa. Myös ensimmäiset päivät sisätiloissa olivat vähän jännittäviä, kun taas ulkona oltiin heti alusta lähtien ihan hirveän hienosti. Ulkona vieraat ihmiset vähän on jännittäneet, ja kun heti lauantaina käytiin kaverilla tässä lähellä kylässä, oli pentu vähän kohmeessa. Muuten se on kuitenkin ollut hirveän sosiaalinen ja rakastanut kaikkia ihmisiä yhtä paljon kuin ihmiset sitä. Kuitenkin oikeastaan vain kovaa ohi kulkenut hiihtäjä on saanut pennun vähän säpsähtämään.
Remmissä ja vapaana se on kulkenut heti moitteetta, autot tai muut liikennevälineet ei pelota, rappuset kulki heti ensimmäisellä yrittämällä vaikkakaan niitä en pistä Reniä kävelemään, häntä pystyssä mennään kaikkialle, mikään alusta tai ääni ei ole ollut jännittävä kämppiksen vasaralla naulaamista lukuunottamatta. Heti sunnuntaina käytiin Helsingin keskustassa pennun kanssa markkinoilla, missä vähän jännitti ihmisvilinä sylissä (ja oli ihan törkeän kylmäkin), mutta lumella penska leikki samalla reissulla rautatieasemalla ja käveli reippaasti hihnassa mun perässä rautatieaseman bussipysäkille. Bussissa Ren nukahtaa aika nopeasti syliin - ollaan matkustettu jo monta matkaa - ja hallilla, missä ollaan käyty nyt jo neljä kertaa (maanantaina, tiistaina, perjantaina ja lauantaina treenaamassa Oran kanssa, joista laittelen lisää vielä toisessa postauksessa), se on kulkenut niinikään häntä pystyssä. Hallilla se on päässyt moikkaamaan useampia treenikavereiden koiria, joita onkin moikannut ihan reippaasti, joskaan varsinaisesti lenkille ei olla menty vielä kenenkään kanssa. Ruuan kanssa Ren vähän nirsoili ensimmäisinä päivinä, mutta nykyään jokainen ateria menee alas viimeistä suupalaa myöden. Ruualla ollaankin naksuteltu jo katsekontaktia, käsikosketusta, istumista, maahanmenoa, seisomista ja vähän targettiakin.   
Kun vertaa Reniä Oraan tuon ikäisenä, on isoin ero varmasti Renin tasaisuus. Ora kun meni niin meni myös täysiä, mutta kun jännitti, niin myös pelotti kunnolla. Reniä jos jännittää, se vain on ja katselee, eikä vingu tai mene mihinkään paniikkiin. Tuntuu myös, että Ora oli jo pentuna paljon itsenäisempi kuin Ren on - merle tuntuu hakevan kaikessa vähänkään jännässä tilanteessa turvan multa, eikä niinkään päättää oman päänsä mukaan, kuinka toimia.

 Ai mitäkö Ora tuumaa? Ora sanoo, että pentu on ihan perseestä. Sisällä pennulle pöristään satunnaisesti, lähinnä silloin kun pentu lähestyy Oraa. Ren kuitenkin kunnioittaa murinaa erittäin hienosti, eikä ole (yleensä) edes yrittämässä hyppiä vanhempansa silmille. Oran reaktiota olin vähän aavistellutkin, koska yleensäkään Ora ei pidä koirista ylipäänsä sisätiloissa eikä se halua jakaa isoa omaa tilaansa kenenkään muun kanssa. O kuitenkin antaa pennun olla erittäin rauhassa eikä mun tarvitse pelätä sen sanovan Renille mitenkään liian pahasti tai käyvän päälle, koska lähinnä O pakenee paikalta murinan saattelemana. Tilanne näyttää myöskin paranevan koko ajan ja toivon, että kaksikosta tulisi hyvät kaverit. Ulkona sen sijaan Ora sietää pennulta paljon enemmän ja yrittää hakea sitä leikkimäänkin keppinsä kanssa ja kerran ilmankin, mutta pikkuinen merle ei luonnollisesti kovin hyvin isompansa perässä pysy. Ei kyllä noilla koivilla kovin kauaa kestä, että perässä pysytään!
Kämppiksen Lego-collieta Ren on pusuttelemassa, puremassa ja hyppimässä päin, ja pari kertaa colliepoika onkin intoutunut jopa leikkimään pennun kanssa - kaksikko aiheutti melkoiset naurut, kun molemmat olivat kiinni samassa lelussa, Ren ei suostunut irroittamaan ja Lego sitten pyyhki pennulla vähän lattioita. Huvittava näky. Kanien kanssa Ren ei ole tehnyt vielä sen suurempaa tuttavuutta, vaikka samassa tilassa ovatkin hengailleet.

Kerran Ren ehti jo säikäyttääkin ihan kunnolla. Oli pennun toinen yksinoloharjoitus, kun käytiin Pielan, Legon ja Oran kanssa lenkillä ja kaupassa, jonka ajaksi pentu jäi yksin keittiöön. Kun tultiin takaisin, pentu alkoi vinkua, ja kun se kolmannen kerran kuulosti oikeasti siltä, että sitä sattuu eikä se tassuttele mihinkään, oli pakko käydä katsomassa. Siinähän se oli jumissa keittiönpöydän metallisessa jalassa toisesta etutassustaan... Koko pentu oli ihan kuolassa, samoin kuin pöydänjalan ympäristö, joten se oli tainnut olla siinä jo jonkin aikaa yrittämässä pois. Kamerani oli videoinut yksinolosta huimat kolme ensimmäistä minuuttia, pitää tutkia mikä siinä on vikana, joten en tiedä mitä tarkemmin on sattunut. Tapauksen jälkeen pentu vaikutti vähän järkyttyneeltä, linkkasi vähän jalkaansa ja nukkui varmaan kolme neljä tuntia yhteen putkeen. Selvisimme kuitenkin ilmeisesti tapauksesta säikähdyksellä, sillä sen jälkeen Rentukka on kulkenut jalan kanssa täysin ongelmitta. Sen verta paljon on nyt ystäväpiirissä koiranpennuille ja muille eläimille sattunut ja tapahtunut vastaavissa tilanteissa, että pisti sydämen kurkkuun.

Jouluna vietettiin pari yötä mun vanhempien luona vähän pohjoisemmassa osassa Vantaata, ei sen kauempana. Harjakoirapojat ottivat pennun yllättävän hyvin vastaan: Elmerillä oli varsinaiset flirttikorvat, kun se taisi luulla Renin olevan varttuneempikin leidi. Vähän joulupäivänä se sitten nyrpistyi ja pari kertaa pennulle rähähtikin, ei mitenkään pahasti kuitenkaan. Todella hyvin ne kuitenkin merlen sietivät ja antoivat olla, välillä kiinnostuivat itsekin. Aattona piipahdettiin syömässä isovanhemmilla, Ora jäi vanhempien luokse ja pentu tuli mukaan. Renillä oli vatsa vähän sekaisin sopivasti aatolle joka teki siitä luultavasti poikkeuksellisen rauhallisen ja unisen, sillä suurimman osan ajasta se vain nukkui asunnon nurkassa. Reissussa meni hyvin ja Ren oli mallipentu. Oralla oli vain ihan tuhottoman tylsää lyhyillä lenkeillä, mutta välillä näinkin. Elmerin kasvattajalla kävin myös mudien kanssa moikkaamassa ja matkaan saatiin kassillinen vanhoja harjakoirien pentu- ja aikuisiänkin takkeja pentukoiraa varten. Kiitos Kati!

Tänään sai esitellä pentua mudi-ihmisille SUMU:n järkkäämässä agilitypäivässä Ojangossa. Hurjasti oli edustettuna mudeja ja mudi-ihmisiä molempien mudieni kasvattajat mukaanluettuina! Oran kanssa en ollut itse koulutukseen ilmoittautunut, mutta käytiin treenaamassa viereisellä kentällä ja pieni pätkä treeniradallakin, koska halusin kokeilla siinä olleen keppikulman. Pentu sai ihastuttaa ihmisiä, painia siskonsa Flingan kanssa ja väsyn iskiessä nukkua hirveän hälinän keskellä hallin nurkassa. Ja pikkuisen vinkua ja haukkua agilityradallekin...
Mutta on se vain mahtava tyyppi. Niin rento, helppo (vielä!) ja kiva.