Lähemmäs aikuisuutta!

Otsikko viittaa siihen, että tällä viikolla Ora on ohittanut elämänsä kaksi virstaanpylvästä. Keskiviikkona me korkattiin ensimmäiset agilitykisat medimölleissä, ja perjantaina Oralle tehtiin läpivalaisu luuston osalta.

Aloitetaan kuitenkin tämän viikon alusta, eli maanantaista. Käytiin taas illalla Ojangossa agittamassa oman lauman sekä Rebecan ja Cecilin kanssa. Tehtiin vähän itse sovellettua rataa, josta ratapiirros yllä. Mainittakoot piirustuksesta, että putki 11 oli meillä täydessä pituudessaan, joten ylsi pidemmälle vasempaan päin, jolloin 11-12 mutka oli erittäin jyrkkä.
Radan alku oli tosi jees. Otti muistaakseni kontaktinkin hyvin A:lle, vaikka mentiin siltä päivältä ekaa kertaa. Jee! Keinu me oltiin valittu huonosti tuuliselle päivälle: se oli kovin kevyt ja koliseva, joten se eli välillä omaa elämäänsä enkä sitten uskaltanut tehdä sitä ollenkaan vasta keinun oppineen Oran kanssa. Se tosiaan menee jo normaalin keinun ilman apuja, mutta vauhtia on vielä välillä turhan paljon, ja tuollaisen keinun kanssa voisi saada vahinkoa aikaan. Jatkettiin siis keinun kontaktilta. Jyrkkä mutka hyppysuoralle - tai ainakin niin oli mun tarkoitus, mutta mudi lukitsi keinun jälkeen putken (joka siis tosiaan oli lähempänä keinua...) ja pilisti sinne parikin kertaa huolimatta yhtään siitä, mitä mä tein. Palkkailin siis pari kertaa ihan vaan kontaktilta hypylle, kunnes jatkettiin eteenpäin. Persjättö 6-7, putkeen, 9-10 ja puolivalssilla käännös putkeen, joka ekalla kerralla onnistui oikein hyvin, mutta tokalla kerralla onnistuin säätämään itse jotain. 11-12 yritin sitä putkijarrua, jota me ollaan jonkin verran treenattu, mutta selkeästi edelleen liian vähän, joska muudeli lensi putkesta kooooooovin pitkälle ennen kuin rekisteröi sen, että mä olin ihan eri suunnassa. Putkijarrun treenausta siis: pallo lensi putken sivuun heti kun koira tuli putkesta. 12-13-14 hypyt oli ehkä vähän enemmän eri linjoilla kuin kuvassa, ja mun oli mahdotonta pysyä ohjauksessa perässä putkeen saakka. Kun ratapiirrosta katsoo, se tuntuu aika oudolta, mutta Maija ja Rebeccakin katsoivat, että aika mahdottomuus se olisi ollut, ellen olisi pikajuoksija. Ei jääty siis sitä hinkkamaan vaan jatkettiin eteenpäin. 16-17 ekalla kerralla hyvä, toisella kerralla meni liian vinosti puomille eikä katsojien mukaan ottanut ylösmenokontaktia. Puomilta takaakierrolle (hyppy oli muuten ehkä enemmän piirroksessa vasemmalla), tein ensin vain pyörähdyksenä, jonka jälkeen kokeiltiin vastakäännöksellä (koira takaakiertoon, ohjaaja kääntyy selkä hetkeksi koiraan ilman, että ohjaava käsi vaihtuu). Ora oli vähän pihalla ja vähän mäkin, korjattiin mut oikeaan paikkaan ja palkattiin vain koiran hyppäämisestä, vaikka mä käännynkin "takaisin päin" aika nopeasti. Meinasi siis alussa tulla takaisin ja olla hyppäämättä, koska mäkin käännyin pois. Lopetettiin treeni muistaakseni siihen.

Tiistaina ei koiralla mitään sen kummempia, mutta keskiviikkona olikin meidän hyppy uudelle asteelle: iltapäivällä auto starttasi kohti Mäntsälän mölliagilitykisoja, jonne ihmiset olivat mut ylipuhuneet. Kisaratana toimi ylläoleva rata, joka me juostiin Oran kanssa kaksi kertaa. Kisapaikka oli siitä kummallinen möllikisoille, ettei kenttää oltu aidattu ollenkaan - tottakai sieltä monet ekaa kertaa kisaavat ja kovin kokemattomat koirat pilistivät joko muiden koirien tai tuttujen ihmisten luokse radan ulkopuolelle joko kesken radanjuoksun, heti irti päästyään tai saman tien radan jälkeen. Vaikka Ora onkin melko häiriöherkkä, se käyttäytyi kisapaikalla oikein mallikkaasti eikä siitä ole valittamista. Olin varautunut jännityksestä superkiihkeään ja joka puolelle lentelevään mudiin radalla, mutta mitä vielä, se oli jopa rauhallisempi ja hitaampi kuin treeneissä! Uusi paikka ja uudet esteet ihmishälinässä ovat Oralle tietty uusi juttu, joten johtunikohan siitä sitten. Lähdöissä pysyi ihan superisti, jäi siihen mihin jätin eikä edes yrittänyt hiipiä. Molemmilla radoilla kontaktit oli myös ihan tosi hyvät, joista olen ylpeä, koska yleensä ennen treenejä olen naksutellut ihan parit A:n kontaktit ennen mitään sen kummempaa tekemistä.
Ensimmäisellä radalla ei ollut ongelmaa ennen putkeen menoa, jonka pää oli muuten vapaasti valittavissa. Mentiin oikeanpuolimmaiseen, kuten kaikki muutkin, kovan vauhdin takia. Irtosi hyvin, mutta mä olin ohjaamassa ysihypylle ihan kummallisesti, unohdin mitä olin suunnitellut ja Ora meni ohi. Korjasin takaakierrolla ja loppurata oli oikein hyvä, ei ongelmia. Vitonen.
Toinen rata oli myös hyvä sinne putkelle saakka. Sain myös vedettyä oikein hyvin ysihypylle, ohjasin ihan okei, mutta koira ei lukenut päällejuoksua kympille ja Maijakin sanoi kentän laidalta katsoneena, että koira vaan oli kääntynyt huutamaan mulle asenteella, että "MITÄ SÄÄÄ TEEEEET!!" Siitä vitonen. Loppurata muuten hyvä, mutta ohjasin ihan huolimattomasti näin kokemattomalle koiralle toisiksi viimeisen hypyn (jolla takaaleikkaus) ja mudi juoksi ohi. Radalta siis kymppi.

Käytiin vähän jäähdyttelemässä, ja kun tultiin takaisin, Majia kovin viittoi mua radan luokse ja kun sinne juoksin, sain tietää syyn: meidän ensimmäinen suoritus ylsi kolmanteen sijaan! Kilpailijoita oli ollut paljon, joten mä olin tästä melko yllättynyt. Palkintosija oli kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, sillä palkinnot olivat yhdet surkeimmista, mitä olen nähnyt: halpoja, pieniä puruluita muutama, irtona kahden pussin pohjalla Cittarista saatavia koiran värjättyjä irtokeksejä ja kaksi RC:n näyteruokapussia (saa ilmaiseksi eläinkaupoista), joista toinen sisälsi junnuruokaa ja toinen ruokaa bichon friseelle. Olisivat nyt edes ruusukkeet antanut. Kuvassa oleva kuppikin on ihan omasta takaa.

Keskiviikkoiltana matkasin vielä Ojankoon, treeneissä oman lauman lisäksi Jenna Delian kanssa. Treenasin Taran kanssa sen radan, mikä me rakennettiin ja otettiin tehotreeniin mun ohjaaminen irtoavalle takaakierrolle, joka oli kuulemma vähän hassu. Taas näitä, joissa olen niin hirrveän kiitollinen siitä, että mulla on Maija ja muitakin treenikavereina, jotka osaavat sitten sanoa tuollaisista: ei niitä oikein itse huomaa!
Koska O oli käynyt jo samana päivänä kisoissa, sen kanssa tein vain kujakeppejä ja parit nopeat kontaktit. Kujakepit on nykyään jo ihan älyttömän mageet, menee jo ihan tosi suorina ja hakee ekan välin kaikista kulmista. Edelleen pallo edessä on välillä turhan paha ja meinaa varastaa väärään väliin, mutta heti kun se ajattelee, niin oikea väli löytyy helposti ja jyrkästi. Kohtapuoliin tehdään jo varmaan suoria keppejä! Viimeinen väli on varsinkin näin "kaukopalkalla" vaikein, se pitää suoristaa viimeisenä.


Torstaina käytiin mun vanhemmilla kylässä, jonne tuli myös mun serkut vanhempineen. Harjakoirien ja Oran kanssa kävin metsässä lenkillä päivällä, muuten Ora sai toimittaa seurakoiran virkaa. Se ei ole tainnut koskaan nähdä toista näistä serkuista, mutta oli silti ihan täysin ok, meni rapsuteltavaksi ja häntä viuhui. Mun täti oli vähän jännempi, vaikka se onkin nähty aiemmin jo pari kertaa. Ensin ihan ok, mutta kun Oraa koitti lähestyä, niin haukkui muutaman kerran ja lähti pois. Tosin ei tarvinnut tädin kuin lelu ottaa käteen, niin johan oltiin kaveria. Ainakin siis leikkii myös vieraan (tai ainakin melkein vieraan) kanssa, hyvä juttu ja hyvä tietää. Hassu tyyppi kuitenkin. Illan ohjatut treenit oli peruttu eikä sitten edes Ojankoon jaksettu raahautua.

Kuten ylläolevista kuvista voikin päätellä, perjantaina oli vuorossa meidän tuomiopäivä: luustokuvaukset! Ajeltiin Tervakoskelle Naurun sijoittajalle kuvattavaksi. Ora oli eläinlääkärissä oikein reipas, antoi koskea, heilutti häntää ja jopa lipaisi tuntematonta ihmistä - tosin ehkä vähän vahingossa. Ensin kuunneltiin sydän virallisena, ei kuulunut mitään normaalista poikkeavaa. Nukutuspiikin saatuaan Ora hetken kuluttua painoi päänsä mun jalkojen väliin ja kun huomasin, että sen takajalka alkaa pettää, kehotin mudin maate ja siihen se jäi retkottamaan. Onneton pieni!
Odoteltiin tuloksia jäätelöä syöden ja jännittäen, ja mikä helpotuksen aalto se olikaan, kun ensimmäisenä ell toteaa, että "oikein terveeltä ja puhtaaltahan täällä kaikki näytti." Käytiin siinä yhdessä kuvia läpi ja arvio oli, että kyynärät 0/0, olat terveet (ei kuvissa, epävirallisena), selkä terve eikä poikkeamia ja lonkat luultavasti B/B, sillä eivät ole ihan pyöreät ja "istuvat" muodoltaan. Kuitenkin nekin ovat täysin kunnossa ja terveet.
Tästä me voidaan hyvillä mielin jatkaa harrastuksia, ja ehkä mäkin nyt pikkuhiljaa uskaltaisin nostaa niitä hyppyjä maksikorkeuksiinkin... ;D

Eilen, lauantaina me lähdettiin treenaamaan vähän niitä selkälihaksia, kun hain isältä torstaina haetun pyörän varastosta, kiinnitin Oran valjaissa springeriin (ja remmiin mun käteen...) ja lähdin pienelle pyörälenkille. Mitähän olisi ollut matkaa, ehkä 1-2 km, josta ihan koko matkaa ei pyöräilty. Ora vähän säikkyy edelleen pyöriä, kuten pentunakin, joka ilmenee sillä, ettei se haluaisi kääntyä itse pyörää kohti ja jos pyörästä kuuluu joku kovempi ääni (esim. kopahdus alas katukivetykseltä tai jarrutuksen aiheuttama ääni hiekasta ja pyöristä), on mudin reaktio lähteä poispäin. Itse pyöräillessä ongelmaa ei kuitenkaan ole ja Ora ravaa oikein nätisti mihinkään kiskomatta tai jumittamatta. Tästä lähdetään sitten pikkuhiljaa pidentämään matkaa, josko ne selkälihakset tulisivatkin sieltä joskus tämän ja muiden treenien ansiosta. Pyörälenkin jälkeen vielä jumppasin ja venyttelin koiran sisällä.