Kesä oli kesä meni

Johan on taas ollut bloggauskesä. Tai siis bloggaamattomuuskesä.

Syvät pahoitteluni niille muutamille aktiivisille blogini lukijoille, jotka ovat kaivanneet tekstiä tulevaksi jo mitä, viisi kuukautta. Ulkokauden treenit, eli kiireinen treenikesä alkoi toukokuussa ja sen päälle aloitin työt Yliopistollisen eläinsairaalan mikrobiologian laboratoriossa huhtikuun puolivälissä, jotka yhdessä ovat tarkoittaneet pää kolmantena jalkana juoksemista joka päivä. Neljän kuukauden työt olivat ja menivät, ja nyt olen viikon verran kuluttanut taas (varsin epäaktiivisesti, tosin) koulun penkkejä. Lisäksi olen ollut nyt noin kaksi kuukautta ilman tietokonetta, ensin ilman toimivaa laitetta ja sitten ilman toimivaa nettiyhteyttä. Tällä hetkellä pärjään jakamalla kännykkäni netin taas toistaiseksi toimivaan pöytäkoneeseeni, jolla saan juuri niin pätkivän yhteyden kuin miltä se kuulostaakin... Instagram on kuitenkin päivyttynyt suhteellisen aktiivisesti, joten jos teitä kiinnostaa meidän menot melkein reaaliajassa, kannattaa siirtyä (myös!) Instan puolelle. :)
Alkukesää varjosti lisäksi ah-niin-ihanan vuokranantajamme eipäs-juupas-show siitä, myykö hän asuntomme ja jos myy, myykö vuokrattuna vai ei - monta kertaa kyseinen vanha nainen jopa tarjosi asuntoa ostettavaksi meille, kämppiksinä asuville yliopisto- ja korkeakouluopiskelijoille. Ai miksikö ei? Niinpä. Uutta vuokra-asuntoa siis etsittiin koko alkukesä ja lopulta lykästi, ja muutamien mutkien kautta pääsimme muuttamaan heinäkuun puolessa välissä kerrostalokolmioon Kaakkois-Helsinkiin. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni Helsinkiläinen isolla Hoolla - vaikka muutto olikin sen hurjan 2,5 kilometriä edellisestä, asuinhan Vantaalla Helsingin rajalla - mutta valitettavaa ei juuri ole. Asuinpaikkana tämä on levottomampi, tai pikemmikin äänekkäämpi, kuin edellinen, mutta lenkkimaastot ovat hyvät ja treeneihinkin pääsee kulkemaan viiden minuutin bussimatkan jälkeen kävellen tai pyörän selässä. Loppu hyvin kaikki hyvin, siis.

Treenejä on ollut vakituisesti tänä kesänä monena iltana: tiistaisin on ollut rally-tokoilta Oran treenien sekä vetämäni ryhmän treenien merkeissä, keskiviikkona on ollut samanlainen setti agilityä. Torstaina oli alkukesästä Renin pentutokot, jonka neljän kerran päätyttyä samalla paikalla jatkui Oran VOI-tokot, joiden viimeinen kerta oli pari viikkoa sitten. Perjantaisin olen silloin tällöin käynyt tuurausvuoroilla agiliitämässä Oran kanssa Marjon ryhmässä ja sunnuntaisin on ollut Renin pentuagilityt, niinikään Marjon hoteissa. Joka kerta olen ottanut molemmat koirat mukaan, saavathan ne lenkitkin siinä samassa kiireen keskellä, ja molemmat ovat treenanneet toistensa ohjattuja ennen/jälkeen enemmän tai vähemmän. Kisaamassa emme nyt kesällä ole käyneet juuri lainkaan, mutta keväällä tuli käytyä muutamaan otteeseen. Lisäksi loppukesälle ja syksylle on taas tiedossa melkoinen rupeama kisakalenterintäytettä, kuten oli viime vuonnakin. Koitan päivitellä tuon oikealla olevan kalenterin ajan tasalle - sitä muuten päivittelen yleensä ahkerammin kuin itse blogia, samoin kuin kisa- ja terveystuloksia koirien omille sivuille.

PentuRennie on kasvanut oikein mallikkaasti ja se on kyllä ollut noin tuhat kertaa helpompi nuorikko kuin Ora on ikinä ollut. Sen kanssa ei juuri tarvitse vääntää ja kääntää, paitsi kentän laidalla huutamisesta ja malttamattomuuskitinästä, ja se on niin helppo eläin kuin olla ja voi. Mikään ei juuri hätkäytä elämää, joskin kaipaisin sille hieman enemmän röyhkeyttä ja räväkkyyttä arkielämään - onneksi niitä ei puutu kuitenkaan treenatessa! Olen miettinyt paljon, millainen koira se olisi, jos se olisi mun ensimmäinen mudi ja jos se eläisi ilman Oraa, se kun pitää sen aika tiukasti tassun alla. Niin tai näin, turha sitä kai pohtia, kun ikinä ei voi saada tietää. Huhtikuussa se repäisi moitteettomasti käyttäytymällä ensimmäisissä mätsäreissään 5 kk ikäisenä isojen pentujen PUN1-tuloksen, ja lopputulemana oli myös BIS2, eikä minusta kyllä yhtään sitä ansaitsematta. Toisenkin kerran se kävi mätsäreissä, kun Karita pyysi tulemaan Flinga-siskon seuraksi UPK:n järkkäämään tapahtumaan Tuomarinkartanon vinttikoiraradalle, mutta siellä ei punaista nauhaa kummempaa sijoitusta irronnut, vaikka käyttäytymisessä ei ollutkaan mitään vikaa. Samaisessa paikassa Ren kävi oikean mitan alla, ja se mitattiin kaksi kertaa - ensimmäisellä kerralla 43 cm, toisella 42, eli ihan rajalla agilityn suhteen pyöritään. Silmämääräisesti selvästi suurempi Kina-sisko mitattiin kuitenkin juuri näyttelyssä 44-senttiseksi, joten olen Pennien suhteen erittäin toiveikas. Karva tosin varmaan hämää aika tavalla, Ren kun tuntuu vaihtavan karvaansa oikein olan takaa ja sen lyhyt selkäkarva ei ole ottanut kasvaakseen ennen viime viikkoa, kun totesin sen ihan oikeasti olevan kasvamaan päin vihdoin ja viimein. Turistina Ren on vähän milloin missäkin, viimeksi viime lauantaina Helsingin ryhmä- ja pentunäyttelyssä, vaikka se onkin niin rento kaveri, ettei se juuri totuttelua tarvitsisi.

Oran lisäksi, joka muuten opetti kämppiksen Lego-collien uimaan, myös Muusa-bc on yrittänyt opettaa Reniä uimaan tänä kesänä. Palo on ollut valtava ja lopulta viikon mökkireissulla sain itse vedessä olleena usutettua sen veteen, ja lopulta se meni myös itse. Melkoinen projekti ja kauan se jaksoikin olla vain rannalla huutava pieni ja onneton kakara, jonka usko ei riittänyt menemään pidemmälle kuin mihin jalat ylettää!

Kesän spesiaaliohjelmaan on kuulunut kaksi leiriä: juhannuksen pidennetyn viikonlopun mittainen sekaleiri mahtavassa porukassa ja mahtavassa paikassa Pyhältön Lintukodossa, sekä Takkutukan kasvattileiri Inkoon Västankvarn Gårdissa heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Molempien leirien ohjelmaan kuului koirille agilityä, tokoa, jälkeä ja esineruutua.

Juhannuksen leirin kokoonpanossa mudit olivat pieniä, mustia lampaita: koirarotukirjo ei ollut kovin laaja, sillä leirille otti osaa 10 belgianpaimenkoiraa ja 8 bordercollieta, sekä mun mudit. Ihmekös tuo, kun leiri oli alun perin Valkohampaan kennelin kasvattileiri, joka oli laajentunut treenikavereihin, lähinnä Veikkolan hakuporukkaan. "Meidän" lajien lisäksi muut treenasivatkin paljon hakua, jonka lisäksi rannassa nähtiin pienet vepetreenitkin. Ihmisille oli tiedossa treenaamisen lisäksi saunaa, uintia, extreme-yökrokettia, tokon MM-kisojen liveseurantaa ja Naku-belgin KVA-kakun (ja vähän muidenkin herkkujen) syöntiä.

Agilityvermeet olimme vuokranneet Haminan koirakerholta yllättävän hyväpohjaiselle hiekkakentälle, joskaan mitään varsinaista rataa emme olleet suunnitelleet - Ora pääsi tekemään ihan perus pyörittelyjä ja keppijuttuja (vaihteeksi...), ei mitään erikoisempaa. Agilitypuuhista tuli juteltua jonkin verran Askon ja Timon kanssa, ja kyllä sieltä jotain uutta näkökulmaa ja ajatusta tuli. Oli kiva huomata, ettei usein pohjan kanssa kranttu fako ottanut aavistuksen upottavasta hiekasta tai vieraista esteistä lainkaan itseensä, vaan paineli tyytyväisenä menemään. Ren teki myös agijuttuja, lähinnä kujakeppejä ja hyppy-putki-kuvioita sekä eteenmenoja pumppereilla. Henkka sai napattua samalla Renistä ensimmäiset ja tähän mennessä ainoat treenikuvat agikentältä, kiitos kovasti! Tokon suhteen molemmat mudit tekivät merkin kiertoa ja stoppeja, lisäksi Oralle lähinnä viretreenejä ja Renille perusasennon hakuja ja seuruupätkiä, vähän jääviä. Ei mitään ihmeellisyyksiä.

Oman auton puutteessa maastolajit jäivät kimpassa melko vähään, mutta Sennin ja Sirken kanssa käytiin tekaisemassa metsäjäljet kolmelle koiralle (Muusalle, Riskille ja Oralle) perjantaina, johon päälle vähän esineitä. Oralle tallasin jäljen itse ajatuksena, että lauantaina tai sunnuntaina se saisi ajaa vieraan jäljen, mutta ajatus vähän kariutui ja lopulta se teki lauantainakin mun tallaaman jäljen lähimetsään. Ensimmäinen jälki oli erittäin hyvä, mitä nyt olin tallannut sen vähän vinksalleen, jonka takia muistaakseni yksi keppi (vai esine?, niitä oli sekaisin) jäi metsään. Kulmat olivat kuitenkin tosi hyvät ja itse jäljestysasenteesta olin todella tyytyväinen, sillä Oralle poikkeukselliseen tapaan se oli melko rauhallinen ja jopa tosi tarkka. Esineillä sen sijaan se ei niin loistanut - ihmekös tuo, kun ei mudi ole niitä hakenut aikapäiviin - ja jouduimme tekemään pientä sotasuunnitelmaa niitä ajatellen. Oralla on esineruudussa huono tekniikka, vaikka ajatus sillä onkin selvä ja se on kohtuullisen sinnikäs (ja sitäkin innokkaampi), mutta ilmavainuja se on huono ottamaan eikä siksi paikanna esineitä ollenkaan. Ensimmäisen esineen Ora tosin toi erittäin hyvin niin, että Senni oli takalinjalla kutsumassa hieman esinettä kauempana, ja sen esineen haku oli kuin oppikirjasta. Etukulmassa ollut esine nousi myös ihan hyvin, mutta kolmas, myöskin takalinjalla ollut esine oli todella vaikea, ja jouduimme yhdessä mennä metsään jo todella lähelle esinettä. Hieman lohdutti se, ettei supertaitava Riskikään löytänyt samaa esinettä, vaan harhautui täsmälleen Oran jälkien perässä ruudussa oikealle, joten olisikohan haju sitten liikkunut esineestä sinne. Illalla tehtiin vielä kahdestaan esineruutua ja se tuntui olevan vielä huonompi kuin aamupäivällä, irtoaminen oli sen treenin haaste. Saatiin kuitenkin onnistunut loppuun, onneksi. Seuraavan päivän metsäjäljelle Ora löysi vanhan draivinsa ja oli melkoisen epätarkka ja hosui verrattuna edelliseen jälkeen, joskin tienylitys (pienellä namiavulla) onnistui yllättävän kivuttomasti. Loppujäljelle petrasi ja siellä ei jäänyt enää esineitäkään, kuten alkujäljestä oli jäänyt jopa pari. Ren teki jäljet pe-iltana ja lauantaina metsään, ja namien kanssa ajoi suoransa erittäin hyvin. Ren tarjoaa jo loppupurkille maahanmenoa aika hyvin itsenäisestikin.

Kasvattileirin agilityt eivät olleet juhannusleiriä kummemmat jos sitäkään, sillä Västenkvarn Gårdin estekalusto on suoraan sanottuna surkea. Kontakteja ei uskaltanut tehdä niiden liukkauden takia lainkaan keinua lukuunottamatta, joka sekin on melkoinen rämä. Lisäksi sää oli niin kuuma, ettei se kyllä olisi muutenkaan ollut oikein sopiva agilityä varten. Ren teki taas ohjausjuttuja siivekkeillä, koska sen kanssa tokon hinkkaaminen kentällä on niin tylsää, mutta Ora pääsi tekemään tokojutuista ruutua, hyppynoutoa, luoksareita, jääviä ja perusseuruuta, lisäksi vähän kaukoja. Ruutu oli leirin aikaan jopa aika hyvin hanskassa, ja kuumuuteen nähden työskentely oli ihan kivaa. Leirin "the thing" oli kuitenkin jäljet: metsässä oltiin launtaina ja pellolla sunnuntaina. Muiden mennessä hakuilemaan kouluttajan johdolla me päädyttiin Mari V:n ja Mari R:n kanssa metsään tallaamaan jälkiä - Oralle en jaksanut alkaa säätää jälkeä, koska se oli jo treenannut aamusella kentällä ja olin ajatellut sille esineitä, mutta Mari R. kävi tekemässä Renille namijäljen metsään sillä aikaa, kun minä rämmin tallaamassa Prahalle vähän pidempää jälkeä jonnekin, josta en olisi ilman karttaa osannut millään takaisin. Ren ajoi jälkensä tasaisen varmaan tapaansa turhia juuri hötkyillen. Ora haki useamman yksittäisen esineen esineruudusta ensin samalla tavalla autettuna kuin juhannuksen leirillä, mutta koska Ora otti Marista häiriötä (toisin kuin juhannuksena Sennistä), päätettiin kokeilla niin, että mudi näkee, kun esineet viedään. Toimi ihan ok, toi nätisti ja mikä parasta, hyvällä palolla.

Kuva c: Minna Mynttinen

Sunnuntai pyhitettiin peltojäljelle, jonne lähdettiin heti aamuselta. Renille tallasin itse melko pitkän namisuoran, purkki loppuun. Se ajoi sen joitain tunteja vanhentuneena oikein nätisti, joskin alussa oli pientä hätäilyä. Merle kuitenkin tasottui hyvin loppujäljelle ja jaksoi työskennellä tarkasti loppuun saakka ottamatta häiriötä ihmisistä tai jo valmiiksi pellonlaidalle otetusta seuraavasta koirasta. Oralle Aino oli tehnyt vähän pidempikasvuiselle pellolle vähän pidemmän jäljen satunnaisilla nameilla, tarkoitus olisi saada Oran tarkkuus hommaan palaamaan ja kulmat selkeiksi. Kulmiin ei nameja, mutta kulman jälkeen pieni pätkä tiheämmällä namituksella. Vieraita esineitä 7 kpl, kulmia muistaakseni kolme vai neljä. Jälki ehti vanheta aika kauan. Ja olipas hieno Ora! Se lähti paalulta jäljelle todella varmasti, ja vain paransi ja rauhoittui loppua kohden. Kaikki esineet nousivat erinomaisesti maahanmenolla, pientä poikittamista parilla, ja parilta meinasi myös varastaa ennen aikojaan takaisin jäljelle, mutta terävät ja nopeat ilmaisut jokaiselle yhtä kaikki. Kulmatkin olivat oikein mallikkaat lukuunottamatta yhtä, jota ennen O oli vähän hairahtunut jäljeltä, jonka takia kulmalle tuli häslinkiä. Olin kuitenkin kokonaisuudessaan erittäin tyytyväinen fakon työskentelyyn. Sunnuntai sisälsi vielä pienet tokot iltapäivään ennen lähtöä. Hyvä leiri, sekä tämä että juhannuksena vietetty. Parasta!

Katsaus agilityyn: Ollaan treenattu ehkä 1-3 kertaa viikkoon (joista osa ihan pikkutreenejä), joskus vähän vähemmän, ja Oran kanssa yhteinen sävel alkaa vihdoin ja viimein ihan oikeasti löytymään. Toukokuussa käytiin kisaamassa omissa kisoissa kaksi rataa, tuloksena yksi jopa ihan kiva nolla ja toiselta radalta hyl, koska juuri ennen Oran suoritusta maalista pamahti bc päälle, eikä pieni mudinpallero siitä ihan kunnolla palautunut lähtöpaikan viimeiseksi vaihtamisesta huolimatta. Seuraavat ja ensimmäiset startit SM-nollia ajatellen olivat viime lauantaina, joissa tuloksilla ei hurrattu. Kaksi ensmmäistä rataa olivat varmaankin meidän kisahistorian hirveimmät (tai ehkä samaa luokkaa ensimmäisen kakkosluokan kisojen kanssa), mudi oli hidas eikä tuntunut yhtään omalta itseltään, ja se meidän löytynyt yhteistyö oli varmaankin lähtenyt kesälomamatkalle juuri päivää ennen kisoja. Kolmaskin rata kaatui hyllyyn eikä sekään ollut yhtään nätti, vaikka olikin aavistuksen jo enemmän agilityn näköistä kuin kaksi ekaa. En edes kehtaa laittaa ratoja tähän esille, ne saavat muhia tietokoneeni syövereissä ja pentueporukan fb-ryhmässä analysoitavina. Koira, jonka bravuuri on kepit, teki jokaisella radalla keppivirheitä - ekalla radalla meni avokulmasta ensimmäisellä yrittämällä toiseen väliin, toisella yrittämällä korjasi, joten se oli vielä ihan "normaalia". Toisella radalla se kuitenkin tuli kolme kertaa peräkkäin ulos keppien kolmanneksi viimeisestä välistä, enkä edes saanut niitä korjattua, kun mulle jo huudettiin että "ulos radalta". Huono, huono fiilis. Kolmannella radalla Ora ei sitten kahteen yrittämään löytänyt keppejä ollenkaan, avokulma tässäkin. Voi huoh. Kisoja olisi vielä elokuussa, samoin kuin syys- ja lokakuussa, ja yritän päästä nyt tästä masennuksesta takaisin ylös ja laittaa ilmot menemään. Alla olevat kuvat kevään kisoista c: Siiri Rantala.

Ren sen sijaan on pieni luonnonlahjakkuus. Se tekee jo todella pätevästi kujakeppejä 90 asteen kulmista, joskaan suoristaa en ole ihan hirveästi uskaltanut, ja siivekkeitä se hakee myös hienosti. Mikään putkikulma ei tuota ongelmaa ja ohjautuvuus on aika hyvää, vaikka mä jäänkin jo nyt auttamattomasti jälkeen - pienellä muudilla on ihan järjetön palo agilityyn ja se pinkoo menemään minkä jaloistaan pääsee! Päällejuoksuhypyt ovat tuottaneet eniten päänvaivaa, mutta eihän tuon ikäisen tarvitsekaan osata vielä yhtään mitään... Pentukeinun (leveä versio) Ren tekee itsenäisesti tosi näppärästi, ensimmäisellä kerralla esitteli sen oikein oma-aloitteisesti kontakteineen kaikkineen, ja puomin pysäytyskontaktit ovat hyvällä mallilla. A-esteelle haluaisin juoksarit, mutten ole vielä päättänyt opettamismetodia, jonka takia en ole päässyt puusta pitkälle. Boksiin olen kuitenkin kallistumassa, joten nyt pitäisi vain rahdata itsensä kauppaan ja aloittaa naksuttelu.  En ole ikinä opettanut yhdellekään koiralle juoksukontakteja, jonka takia ajatus tuntuu niin kummalliselta. Olisin myös vienyt Renin tässä kuussa supermölleihin kisaamaan jollain kymmensenttisillä rimoilla (kun se on niin pätevä), mutta ikäraja on 12 kuukautta, höh! :D

Leevi ja Ren koirauimalalla,
tyypeillä synkkaa nii-in hyvin!

Katsaus rally-tokoon: Kisattiin keväällä, muuten ollaan vain treenattu vähintään melkein joka tiistai. Maaliskuussa käytiin pyörähtämässä SporttiHurtalla Gabin ja shelttipoikien kanssa tekemässä vähän rallya, ja samalla mudit pääsivät ekaa kerta ikinä pulahtamaan koirauimalassa, mutta muuten ei olla oikeastaan käyty treenaamassa vieraissa paikoissa (ellen ole käynyt joissain sirkuskentän kimppatreeneissä sitten edellisen blogipäivityksen). Kesäkuun puolivälissä kävimme Oran kanssa Rally-tokoyhdistyksen valmennusrenkaan näyttökokeessa Ylöjärvellä, missä tehtiin kisamainen ratasuoritus, josta video tässä. Ora oli vähän ulapalla varsinkin alkuradasta, ja kun kommentti suorituksesta lopulta tuli sähköpostiin, siellä lukikin "koiran ajoittainen hitaus etenkin istumisissa". Olen ihan samaa mieltä, eikä suoritus kyllä mennyt yhtään "kuin treeneissä", vai mitä sitä tavataan sanoa. Yhtä kaikki, pääsimme valmennusrenkaaseen, joka starttaa syyskuun lopussa Riihimäellä! Ihan huisia, saa nähdä millaista tulee olemaan. :)

Kivikossa MESHYV 88 pistettä, sij. 3

Mestariluokassa ollaan kisattu nyt yhteensä neljä kertaa: Lahdessa 7.3, josta 89 pistettä sijalla 2, omissa kisoissa Vantaalla Ojangossa 22.3. pisteillä 90 ja sijalla 3, Espoon Juvanmalmilla 11.4. pisteillä 84 ja sijalla 2 ja Helsingin Kivikossa 17.5, josta pisteitä 88, sija 2. Linkeistä pääsee kisavideoihin, tämä postaus on jo ilman niitäkin ihan liian pitkä - paitsi viimeisintä kisavideota en näköjään ole saanut ikinä nettiin saakka, joten saatte pärjätä ilman sitä. Espoossa Orasta tuli tosiaan RTK4 ja nyt sitten tavoitellaan lähinnä pelkästään niitä vähintään 95 pisteen tuloksia, joita kolme tarvitsee valioitumiseen - yhtään ei ole vielä plakkarissa, viikon päästä mennään onneamme kokeilemaan seuramestaruusskaboihin. Ren korkkaa rally-uransa myös seuramestiksissä alokasluokassa, sillä on ikää juuri 10 kuukautta, joka on osallistumisen ikäraja. Ei meillä mikään kiire ole, mutta kun seuramestaruudet ja Ren osaa jo kaiken tarvittavan...  Ora on ollut kevään kisoissa samalla tavalla vaisu ja "pihalla" kuin valkkunäytössäkin, jonka takia koko kesän olen panostanut lähinnä vireeseen ja fiilikseen kuin niinkään tekniikkaan. Toivon, että työn tulos näkyy myös seuramestiksissä.

Katsaus tokoon: Kaksi koetta ja kaksi ykköstulosta, joten se saatiin mitä yritettiinkin, eli TK2 ennen sääntömuutosta! Toinen kisa käytiin omissa kisoissa ja omassa hallissa 21.3, missä tuomarina toimi Ossi Harjula. Ja voi ihme mikä mörkö kyseinen tuomari Oralle olikaan... Ora kyttäsi Harjulaa heti kehääntulosta lähtien eikä kehäänmenokaan ollut kovin rento tilaisuus. Koko seuruukaavion se vilkuili, jossain kohtaa koetta "unohti", mutta sitten muisti taas. Suoritti silti, muttei yhtään täysillä. En ollut kyllä erityisen tyytyväinen. Pisteitä saimme kuitenkin kasaan 170. Video
Toinen koe käytiin tokon SM-kisoissa: hain jälkijunassa mukaan joukkueeseen varakoirakoksi (ei pitänyt hakea ollenkaan, koska en ollut tykännyt menosta edellisessä kokeessa), ja koska yksi varsinainen koira oli lääkityksellä, pääsimme mukaan karkeloihin. HSKH:n joukkueessa siis starttasimme AVO-luokassa. Oli kiva kokemus ja Ora toimi yllättävän hyvin, vaikka häiriö oli valtava ja jouduimme odottamaan koko päivän iltapäivään saakka omaa vuoroamme. Arvostelu oli mielestäni paljon tiukempaa kuin kokeissa keskimäärin, josta kertoo myös se, että pistein 169,25 sijoituimme niinkin korkealle kuin 20. koiraksi kaikista avoimen 100:sta koirakosta. Video

Treenattu ollaan tietty silmälläpitäen uusia sääntöjä. Oran kesän ohjatuissa tokoissa käytiin kaikki liikkeet uusien sääntöjen mukaan, liike per treenikerta. Ongelmakohdat ovat samat, mitkä ne ovat aiemminkin olleet, eli ruudun epämääräisyys ja metsku. Muut liikkeet ovat melkoisen hyvällä mallilla. Ruutu tuntuu toimivan suurimman osan kerroista, mutta joskus tuntuu, kuin mudi ei olisi moisesta neliöstä ikinä kuullutkaan. Metsku on todellä ällöttävä ja sitä Ora on hakenut edelleen iltaruokapalkalla - jonkin verran olen sentäs päässyt harjoituksissa eteenpäin. Kaukojen kanssa riittää myös pientä pilkunviilaustyötä, vaikka nytkin on ihan hyvä, samoin oikeastaan kaikki liikkeet paitsi seuruu - mutta milloinkas tokossa ei riittäisi töitä, jokaisessa liikkeessä, koska sitähän se on. EVL-juttuja ollaan myös tehty ja itse asiassa tällä viikolla kokeilin uutta kiertohyppynoutoa ensimmäistä kertaa ihan kokonaisena liikkeenä ja johan, sehän toimi, joskin vähän ehkä hitaanlaisesti - pistän toistojen ja kuumuuden piikkiin. Merkin kierron kanssa ollaan muutenkin kesällä tehty todella paljon töitä, koska tyhmänä olin mennyt opettamaan Oralle itsenäisen merkin, ja sitähän se sitten tarjosi ensimmäiset 20 treenikertaa. Voittajaluokkaan emme kuitenkaan kiirehdi, kokeeseen mennään sitten, kun siltä tuntuu. Ohjattuja kyllä katselin nyt taas talvikaudelle, ehkä vähän enemmänkin, sillä syksylle ei ollut meille sopivaa rallyryhmää (paitsi valmennus).
Ren tekee tokoa edelleen leikin varjolla ja sillä onkin aina treenikentällä ihan sairaan siistiiii. Se on tehnyt jääviä, merkin kierto on sillä parempi kuin Oralla ja stopit onnistuu (joskin istuminen on vähän epävarma, tyyppi tykkää läjähtää maahan), ruutuun on menty muutamia kertoja, häiriötreenejä on tehty jonkin verran (joskin Ren ottaa häiriötä luonnostaan to-del-la vähän ikäisekseen, vieläpä mudiksi) ja kapulaa on nostettu ja pidetty. Renillä ei edelleenkään ole luontaista halua tuoda esineitä varsinaisesti mulle, mutta edetään pikkuhiljaa, kiire ei ole mihinkään.

Katsaus paimennukseen: Vuoden ensimmäinen paimennuskerta oli mudien paimennuspäivässä Somerolla 26.7. Siis ensimmäinen. HEINÄKUUN LOPUSSA. Viikkotreenit ovat verottaneet hirveästi aikaa ja monta kertaa viikossa huomaan itkeväni taas oman auton perään. Kuinka kaikki treenit, varsinkin paimennukset ja maastolajit, olisivat helpompia harrastaa omalla autolla! Oran kasvattaja järkkäsi lisäksi ensimmäiset pikkuporukan treenit meille vasta keskiviikkona 5.8. Somerolla Oran ensimmäinen kierros meni vähän herättelyyn, että mikäs tämä koko homma olikaan ja kakka kiinnosti, mutta toisella kerralla päästiin taas hommaan sisälle. Tehtiin lähinnä treeniä, jossa Ora haki lampaat aidalta ja kuljetti mun kanssa ne pienen ympyrän takaisin aidalle, jossa oltiin hetki ennen kuin pysäytin mudin. Kovasti sillä on edelleen liikaa vauhtia ja äänenkäyttöä, mutta kyllähän siitä olisi koulutettavissa ihan päteväkin paimen varmasti, mikäli vain pääsisi usein treenaamaan. Kolmannen kerran Somerolla sai käyttää Ren, jolle ensikertalaisena pelkäämättömät lampaat olivat todella huono valinta. Lampaat olivat todella passiivisia eivätkä ottaneet pientä merleä eläintä ollenkaan tosissaan. Ren saatiin kuitenkin kiinnostumaan lampaista jonkin verran ja kuljettamaankin niitä hieman, joten eiköhän siltäkin vietit löydy. Erittäin kiltti Ren oli tapansa mukaan, samoin kuin todella rauhallinen, jonka takia se oli liina vapaana perässään puolet ajastaan.

Sammatissa Sannalla jatkettiin Oran kanssa samaa kaavaa. O oli yllättävän raju ja räyskäsi lampaiden naamalle muutamia kertoja, joista sain lopulta tosissani huomauttaa mudille, aluksi vähän Sannankin auktoriteetin avustuksella. Onneksi se otti huomautuksen edes joten kuten tosissaan ja käyttäytyi toisen kierroksen huomattavasti siivommin, eikä äänihuuletkaan olleet ihan niin herkässä. Loppua kohden Ora muutenkin paransi ja lopetettiin todella nättiin ja hallittuun lampaiden hakuun. Oralla on luonnostaan tosi kivat flänkit ja se pitää etäisyyden lampaisiin, joskaan suoraan se ei osaa kuljettaa - haluaa vissiin edelleen pysäyttää laumaa. Lampaankakkaa syömällä Ora myös taitaa rauhoittaa itse itseään esimerkiksi komentamisen jälkeen. Orasta ei valitettavasti ole paimennuskuvia tältä kesältä.

Muina vähän erikoisempina juttuina mainittakoot Oran uusintapolvitarkki huhtikuussa (0/0), joka onkin sitten virallisena voimassa mudin koko loppuelämän ajan. Ora sai olla taas koe-eläin Yliopistollisessa eläinsairaalassa mun työajalla opiskelijoiden kopeloitavana ja päivän se vietti henkilökunnan koirille tarkoitetussa tilassa varsin rennon oloisesti omassa kevarissaan. Koiranetissä tulos ei jostain syystä näy ja mun pitäisikin laittaa sinne korjausviestiä sähköpostitse, kunhan jaksaisin kaivaa kaikki tarvittavat tiedot tutkimuksesta. Oralla oli myös vihdoin ja viimein toiset juoksut heinäkuussa, olihan edellisistä/ensimmäisistä vierähtänytkin jo 1 v 10 kk.
Lisäksi Ora kävi luonnetestissä 1.8. kaikkien pentuesisaruksiensa kanssa SUMU:n järkkäämässä testissä Kaarinassa. Hieman tulos jopa yllätti, mutta kyllä testistä koirani tunnistin ja se käyttäytyi aika odotetusti. Tuomareina Carita Koskinen ja Riitta Lehmuspelto.

Toimintakyky +1b Kohtuullisen pieni

Terävyys +1a Pieni ilman jäljellejäävää hyökkäyshalua

Puolustushalu +2 Suuri, hillitty

Taisteluhalu +2a Kohtuullinen 

Hermorakenne +1a Hermostunein pyrkimyksin

Temperamentti +1 Erittäin vilkas

Kovuus -2 Pehmeä

Luoksepäästävyys +2b Luoksepäästävä, hieman pidättyväinen

Laukauspelottomuus ++ laukauskokematon (hieman säpsähti)

Yht. +102 pistettä 

Pehmeydestä en ole ihan samaa mieltä. Ei Ora nyt erityisen kovakaan koira ole, mutta luulisi -2 pehmeyden näkyvän jo arjessa, Oralla kun ei erityisemmin näy. En edes testissä huomannut Oran nyt mitenkään ihan älyttömästi muistelevan uhkia, mutta tuomarin mielipide on tietysti mikä on, enkä minä ole luonnetestituomari (onneksi!). Ora on myös kaikkea muuta kuin ohjaajapehmeä - sille saa sanoa todella rajusti ilman, että se ottaa siitä juuri itseensä tai ainakaan jää muistelemaan sitä enää pidemmän päälle.
En saa luonnetestivideota surkean nettiyhteyden takia nyt nettiin enkä sitä myötä tähänkään, mutta yritän saada sen seuraavaan postaukseen/Oran profiilisivulle!

Koko HH P-pentue:
Mitra, Kina, Kotte, Nana,
Subré-emä, Ren, Flinga

Uusia koirakavereita ja mullekin treenikavereita on kevät ja kesä tuonut muutaman, ja lenkeillä ollaan käyty jonkin verran sekä näiden uusien että vanhojen tuttujen kanssa. Ren on esitellyt poikkeuksetta ilmiömäistä koiranpuhumistaitoaan ja olen kuullut sen suusta pienen murinan tasan kaksi kertaa ikinä, ja nekin menivät sillä ohi. Se on tullut toimeen kaikenlaisten koirien kanssa, ja olen uskaltanut esimerkiksi epäröimättä antaa sen myös kämppikselle mukaan lenkille Renille ventovieraiden rottweilereiden kanssa - eikä kuulemma mitään ongelmaa ollut. Joka sunnuntai se on päässyt myös painimaan ikäistensä kanssa pentuagilityissä, ja siskoja on nähty sekä niissä treeneissä että muutenkin. Koko Hyberhyber-katras treffasi myös heinäkuun alussa ihan vain lenkin merkeissä täällä meidän suunnalla, vain isäkoira puuttui!

Harjakoirat ovat viettäneet isän kanssa kesästä enemmän aikaa mökillä kuin pk-seudulla. Molemmat voivat erinomaisesti ilman ongelmia, mitä nyt Jasun karva on harventunut huomattavasti. Elmerin epileptiset(kö) kohtaukset ovat vähentyneet niin, ettei sitä vietykään eläinlääkäriin. Seuraillaan tilannetta. Elme täyttikin keväällä kahdeksan vuotta, ja Jasu viime viikolla huimat yksitoista. Olen pelännyt Jasun paukkupelon lisääntymistä iän myötä, mutta kuulemma tyyppi ei pelkää enää edes ukkosta, josta kaikki sai alun perin alkunsa! Parempi tietysti näin päin. Me mudien kanssa leiriydyimme myös mökille siksi ainoaksi viikoksi, joka mulla oli kesän aikana lomaa, eli elokuun helleviikoksi. Lähinnä loikoilua, hengailua ja uimista, joka tuntui olevan Oralle yllättävän rankkaa, sillä yllätin sen usein täydestä unesta laiturin nokasta tai saunan nurkalta. Illallakaan ei tarvinnut odotella nukkumatin saapumista. Yhdet metsäjäljet jaksoin vetää kummallekin likalle viereiseen kuusimetsään, joka oli pohjaltaan Oralle melkoisen haastava. 400 metriä ja satunnaisia nameja, seitsemän esinettä, joista yksi keppi ja tietysti se keppi sitten jäi sinne metsään, kun jälki oli hukassa juuri siinä kohdassa. Kulmat tosi hyvät Oralla. Renille aika lyhyt suora, koska iso risukko tuli huomaamatta eteen. Tosin olisin voinut hyvin vetää senkin läpi varmaankin namitta, sillä pienempi samanlainen selvitettiin matkan varrella täysin ongelmitta jäljestäen. Voi pieni merle!

Kaiken kaikkiaan meillä on ollut todella hektinen kesä kaikkine töineen ja treeneineen, ja tulevana syksynä aion vähän löysätä pipoa, vähentää treenejä ja olla enemmän vapaalla. En tiedä, kuinka tulen siinä onnistumaan, mutta yritys on kova.

Loppuun pahoittelen vielä kuvien merlepainotteisuutta - se kun on ollut kuvattavissa jutuissa, kuten yhteislenkeillä/leikkitreffeillä paljon enemmän - ja lupaan ainakin yrittää saada taas päivitystahtia kiinni! Kuullaan!

Faktoja pentu-Renniestä

Ihan ekana: vihdoin ja viimein sain hommattua uuden puhelimen, joten meidät(kin) löytää nykyään myös Instagramista! Tervetuloa seuraamaan. :-) 

Blogi on taas jäänyt vähän taka-alalle, joten paljon on jäänyt kertomatta. Ajattelin siis kirjoitella teille vanhojen ja parin vähän tuoreemmankin pentunaksutteluvideon lomassa vähän Renistä - mikä pennuista tekee yleensä riiviöitä, ja miten asian laita on meidän kohdalla. Rennie on todella yllättänyt sillä, että se on ihan tuhottoman kiltti - ainakin tähän mennessä. Ikää Renillä on nyt 4,5 kuukautta.
Missä siis pennun kanssa mennään?

Ren ei ole tuhonnut (vielä) oikeastaan yhtään mitään. Kovasti se silppuaa pahvia ja retuuttaa lelujaan, mutta mihinkään luvattomaan se ei juuri koske. Kerran sen suuhun ihan oikeasti vahingossa eksyi läppärin laturin johto, mutta siinäkään ei juuri edes näy jälkeä kuin kovasti tihrustamalla. Kuulemma yksi Renin siskoista tykkää kanniskella kaiken mahdollisen omaan petiinsä ja kieltämättä merle tykkää myös kantaa tavaroita, jonka esimerkiksi kämppikseni huomasi siivotessaan siten, että sukat hävisivät lattialta kun selkänsä vain käänsi. Näillekään Rennie ei kuitenkaan tee mitään, ja onhan se nyt ymmärrettävää, kun lapsosella on leluinakin omia sukkia. Yhden kerran yksinollessaan se on vetäissyt pöytäliinaa alas (pentu viettää yksinolot keittiössä) ja tiputtanut pöydältä muutamia tavaroita, joihin kuitenkaan ei oltu koskettukaan, joten selvisimme säikähdyksellä.




Ehkä kaikkein oudon asia Renissä on omasta mielestäni sen puremattomuus. Kun monet pennut, kuten mm. Ora pentuna, purevat käsiä ja naamaa, hihoja ja lahkeita ihan rasittavuuteen asti, niin Ren sen sijaan ei pure. Ei ollenkaan. Ren vain pussailee ihan hirrrrveästi, ja jos iltahepuleissa suu puree kaikkea mikä tulee eteen, se kääntää pään pois heti kun se osuu paljaisiin käsiin. Nenä on joutunut pari kertaa kohteeksi, mutta sekin selvästi vahingossa. Olen käynyt koirien kanssa myös pari kertaa juoksulenkillä, jossa oletus tietysti on, että pentu roikkuu lahkeessa - mutta mitä vielä, merle ei edes hyppinyt jaloissa vaan oli lenkillä yhtä hienosti kuin Ora.

Renin ensimmäiset yksinolot olivat karmeita. Ei ihan yhtä karmeita kuin Oralla, joka huusi kuin tapettava villisika ja olisi varmasti raapinut oven piloille, mikäli varotoimiin ei olisi ryhdytty, mutta kovin kauaksi se ei siitä jäänyt. Eräältä lenkiltä Oran kanssa tullessamme kuului pennun huuto parvekkeen puolelta ulos asti. Erittäin nopeasti huuto sitten kuitenkin laantui, ja nykyään ollaan lähes joka kerta oltu nukkumassa, kun tulen kotiin. Kotiin myös jäädään tyytyväisenä hiljaa luuta järsimään. Vähään aikaan en ole äänittänyt enkä videoinut Renin yksinoloja, josta saamme kiittää vain huonoa muistipäätäni, mutta kämppis on kertonut sen olleen suurimmaksi osaksi hiljaa. Raivareita se on kuulemma saanut vain silloin, kun kämppis on lähtenyt oman koiransa kanssa lenkille ja Ren on kehdattu jättää -taas- yksin, mutta näistäkään en ole vähään aikaan kuullut raportteja.




Sisäsiisteysasiaan en oikein osaa sanoa tällä hetkellä yhtään mitään. Öisin se ei yleensä tarpeitaan tee, paitsi poikkeustapauksessa, ja pentu on kätevää nostaa sängylle tai istuttaa johonkin odottamaan, jos ei pääse saman tien ulos. Aamuisinkaan en ole pitänyt kiirettä uloslähdön kanssa. Riehuessa kämppis-Legon kanssa R käy kuitenkin herkästi pissalla kämppikseni huoneen matoilla. Se on selvästi ottanut sen huoneen vessakseen ja nyt ollaankin ryhdytty sen kanssa toimiin niin, ettei pentu pääse viettämään siellä aikaansa. Hyvin idea ollaan kuitenkin tajuttu ja ulos tehdään hädät heti kun sinne vain päästään, eikä ulkona ole tarvinnut seisoskella koskaan kovin kauaa odottelemassa. Yksinolojenkin jälkeen olen jo useamman kerran säästynyt suuremmalta siivoamiselta, mutta ilopissat Ren päästää joka ikinen kerta, jos se ei ole tehnyt yksinolon aikana sisälle. Jos lenkistä on jo aikaa, ei Renille kannata myöskään huomauttaa mistään niin, että se alkaisi yhtään mielistellä, koska silloinkin se päästää alleen.

Hihnassa Ren on ihan hävyttömän vähän ylipäänsä, mutta se vähä mitä se on, on pikkuneiti käyttäytynyt erittäin hienosti. Hihnaa se on tainnut yrittää maistaa pari kertaa ihan pikkuisena, mutta uskonut heti pienestä huomautuksesta. Merle ei turhia hihnassa kisko eikä remmi, panta, valjaat tai takki sitä ole ikinä häirinnyt. Luonnollisestikaan pentu ei kuitenkaan vielä osaa remmissäolemisen sitä sääntöä (mun koirilla), että remmissä ei vaihdeta puolta oma-aloitteisesti. Koirakavereidenkin läsnäollessa pentu on käyttäytynyt remmissä yllättävän hyvin, vaikka pientä korvattomuutta ja kiskomista on ollutkin havaittavissa sataunnaisesti. Ohitukset hoidetaan sekä remmissä että vapaana erittäin hienosti, joskin joskus pitää vähän jäädä tuijottamaan perään.

Vieraita ihmisiä Ren on pääasiassa mennyt moikkaamaan varauksetta, muttei ole ollut mitenkään yltiöavoin. Toivottavasti tämä luonne säilyisi siinä aikuisenakin. Kun Reniä silittää, se usein "jäätyy" paikalleen samalla tavalla kuin Oran Mauno-veli - ei yhtään pelokkaana, mutta lähes hievahtamatta. Oraan nähden tämä on huikea ero, sillä Oran kierrokset nousevat saman tien rapsutuksista, välillä vähän liikaakin... Palkkana silittelyn voi myös unohtaa jo nyt, se ei niitä noteeraaa ja odottaa vain palkkaa tai lisää tekemistä.




Oraan verrattuna Renin suurin ero tällä hetkellä on varmastikin laumavietti. Siinä missä Ora on aina ollut itsenäinen ja sillä on esimerkiksi ollut turha yrittää "menen piiloon ja pentu hätääntyy" -irtipitokoulutusta, on Ren todella vahvasti mussa kiinni ja siitä tuntuu tulevan ns. varjokoira. Se ei halua olla kaukana lenkilläkään, ainoastaan koirakaverin kanssa se voi juosta oikeasti vähän kauemmas. Tällä hetkellä näyttäisi myös siltä, että Renistä voisi kasvaa erittäin kuuliainen pikkumuudi, koska se on vain niin kiltti ja kuuntelee kaikkea, niin kutsuja, käskyjä kuin kieltojakin. Pieni mörköikä painaa päälle ja vähän kaikelle pitää tällä hetkellä vähän pöhistä, mutta mitään suurta se ei ole eikä R yleensä korviaan menetä, vaikka se johonkin reagoisikin. Merle on äärettömän helppo irtipidettävä.

Fyysisesti Ren on kasvanut myös oikein hyvään suuntaan, tosin korvat sillä on vielä vähän vinksallaan (alan kohta oikeasti uskoa siihen, että minussa on jotain vikaa, kun koirieni korvat eivät nouse kunnolla pystyyn). Turkki Renillä tuntuu ja näyttää erittäin lupaavalta kikkuralta, ja arvio koosta on edelleen medikokoiseksi jääminen, joskin jännitystä piiisaakin sen suhteen. Ren on koko ajan painanut korkeuteensa nähden enemmän kuin Ora tai Renin emä Subré saman ikäisenä, vaikkei se ole missään vaiheessa ollut yhtään lihava, joka kertoo vähän vankemmasta ruumiinrakenteesta.

Treenien suhteen ollaan menty melko rauhallisesti eteenpäin. Tokoon ja rallyyn ollaan tehty molempien puolien perusasentoja ja nyt ollaan otettu joku askelkin mukaan, tosin Rennie tykkäisi hyppiä niin kovin eteenpäin, että se tuottaa vähän vaikeuksia. Lisäksi ollaan tehty kaukokäskyjä, eteentuloja ja kaikkia jääviä, sekä hetsattu ja naksuteltu kapulaa - noutaminen ei ole Renille niin luontevaa kuin Oralle oli aikoinaan, joten sen kanssa pitää tehdä vähän määrätietoisempaa työtä. Muutamia temppuja ollaan vähän myös harjoiteltu (pyörimistä vähemmällä avulla molempiin suuntiin, pidemmälle peruuttaminen, laatikkoon meno). Agilityn suhteen ollaan tehty eniten takapihalla puunkiertojen kanssa valsseja, persjättöjä, sylkkäreitä ja poispäinkäännöksiä, kerran vai kaksi ollaan siirretty takaakierrot siivekkeille. Agilitykentällä ollaan tehty pari kertaa hyppyhakuja ja eteenmenoja, sekä kontakteja naksuteltu neljä vai viisi kertaa (ja vitsit että aivot raksuttaakin hyvin). Kaksi peltonamijälkeä Rennie on myös päässyt ajamaan lenkin varrella, toinen ehkä 20 metriä, toinen 30, ja että mikä luonnonlahjakkuus tuo onkaan... Seuraavalle jäljelle on mentävä vähän suunnitelmallisemmin, että namit riittäisivät vähän pidempään jälkeen.




Kaiken kaikkiaan Ren on siis ollut tähän mennessä ihan älyttömän kiltti ja ongelmaton pentu, joka on suhteellisen rauhallinen ja fiksu. Ora sen sijaan on pennun myötä laskeutunut vuotiaan tasolle koulutustasoltaan ja se on kadotellut korviaan aika ahkeraan, vetänyt kierroksia alkulenkeistä (hau, hau) ja se reagoi ympäristöönsä taas paljon enemmän, joten ihan hyvä, että pentu on helppo, niin saan keskityttyä Oraankin.

Arvonnan voittajat

Perjantaina loppui panta-arvonnan osallistumisaika ja kuten lupasin, viikonlopun aikana arvoimme mudien kanssa voittajat. Videolta näkee kaiken tarvittavan:


Onnea siis voittajille! Teihin ollaan yhteydessä sähköpostitse.

Ruokaa mulle tuokaa - ruokinnasta ja lisäravinteista

Kirjoitin ruokintapostauksen blogiin lähes kaksi vuotta sitten, kun Ora oli vuoden vanha. Olin vasta jokunen aika sitten siirtynyt sen kanssa kokonaan raakaruokinnalle, ja koska harjakoirat ovat aina olleet sekaruokinnalla, on Ora ensimmäinen oma koirani, joka syö täysin pelkkää raakaa. Näin ollen tietotaidon karttuessa ja ajan kuluessa ajatukseni koiran ruokinnasta, tai ehkä enemmänkin raakaruokinnasta, on aavistuksen muuttunut aiemmasta, vaikka pääpiirteittäin se onkin sama. Siispä ajattelin rustata kaikkien iloksi tai ärsytykseksi pienen tekstin aiheesta. Tässä postauksessa en ota kantaa siihen, mitä koiralle mielestäni pitäisi syöttää vaan kerron, mitä meillä syödään.

Yhden päivän koirieni iltaruuat: vasemmalla Oran koko päivän ruoka ja oikealla Renin kolmesta ruuasta viimeinen

Raakaruokinta ruokintamuotona nostaa tasaisesti suosiotaan koirapiireissä. Meillä syödään lihoina monipuolisesti kaikenlaista sika-naudasta siipikarjan kautta riistaan, yleensä tosin vähän kausiluontoisesti pakastintilan rajoittamisen takia - yleensä kerralla on pakkasessa on 3-4 eri lihaa (usein kahta punaista, yhtä siipikarjaa ja lohta) ja rustoja. Aitoja luita en syötä lainkaan korkean suolitukosriskin takia, mutta niitä rustoja, joka on pehmeämpää ja sulavampaa, menee silloin tällöin. Hampaidenpuhdistustarkoitukseen ja ajanvietteeksi olen kokenut käteväksi täyttää kalutut putkiluut lihalla, pistää pakkaseen ja antaa koirille jäisenä. Lihan lisänä syötän silloin tällöin kokonaisia, raakoja kananmunia (kuorineen), kasviksia ja piimää, päivittäin öljyjä ja lisäravinteita. Ren syö vielä n. 50/50-periaatteella pentunappulaa, mutta kunhan se pääsee kiivaimmasta kasvuvaiheestaan ohi, siirtyy sekin kokonaan raakaruualle.

Ora on yllättävän vähäruokainen. Se syö päivässä vain reilu 300 grammaa lihaa kupista, vaikka ns. standardimäärä (2-3 % massasta) Oran kokoiselle 17 kg painavalle koiralle olisi yli 400 grammaa. Tietysti Ora syö joka päivä myös jonkin verran nameja ja varsinkin treenipäivinä nameja voi kulua paljonkin, mutta on se silti aika vähän varsinkin sterkkaamattomalle koiralle. Sillä Ora on kuitenkin nyt aikuisiällä pysynyt hyvässä kunnossa, joten säästääpähän vähän omistajansa kukkaroa. Nuorempana se luonnollisesti myös söi enemmän, jopa yli standardimäärän (painoakin oli vähemmän), mutta nyt ollaan jo pitkään menty tällä linjalla.

Onni on myös ahneet koirat. Ora on kieltäytynyt elämänsä aikana tasan kahdesta ruuasta (Muschin silloisesta luuttomasta porosta ja jauhetusta hanhesta), ja niidenkin kohdalla luulin, että koira on kipeä tai vähintäänkin sekaisin. Se syö siis mitä vain ja esimerkiksi eilen syötin sille jäisen aterian sivussa kädestä sinkkitabletit, joskin pienellä yllytyksellä. Ruokakupin edessä fako myös kuolaa ihan tuhottomasti. Kuten ylläolevasta kuvastakin näkee, Oralle pitää levitellä lihat ympäriinsä kupissa ja olen vielä ripotellut kaikki lisät siihen päällimmäiseksi, jotta hotkiminen olisi hillittyä. Ora ei kuitenkaan ikinä varasta mitään mistään ja olen esimerkiksi unohtanut avonaisen keksipaketin sängylle, ollut tunnin verran poissa ja löytänyt koiran nukkumasta keksipaketin vierestä - johon ei ollut koskettukaan. Myös Ren on oppimassa talon tavoille. Se menee niin hurmioon jo nyt alle 17-viikkoisena ruokakupista, että sen leuka väpättää kuin mikäkin juoksunartun pissoja nuolleen uroksen leuka, ja pari kertaa istu-maahan-toistoja vaatiessani ruokakuppia vastaan se on laskenut alleen. Yhdestäkin äänestä tai ylimääräisestä häsläyksestä  mudi kuin mudi kuitenkin lentää ulos keittiöstä ja ruokahetki saa odottaa - kerran Oran keittiön ja ruuan kyttäämisen poiskitkeneenä en halua joutua tekemään sitä uudelleen enää yhdellekään koiralle, joten tiukkana on oltava. Samasta syystä yritän rikkoa ruoka-aikoja mahdollisimman tehokkaasti. Ehdottomasti mieluummin kuitenkin näin kuin nirsot koirat, joiden riittävää syömistä pitää stressata, jotka treeneissä eivät palkkaudu kuin jostain extrahyvistä herkuista jos niistäkään, ja joille tabletit pitää syöttää väkisin.

 Tämänhetkinen purkkiarsenaali. Kaikki eivät onneksi ole jokapäiväisessä käytössä. Vasemmalta oikealle: lohiöljy, biotiini, BE-liuos, Tehobakt maitohappobakteerit, Kelasin sinkki, merilevä, kalkki, Nutrolin Pentu, D-vitamiini, valkosipuli. Merkkivalikoima vaihtelee silloin tällöin.

Sitten ne ah-niin-kuuluisat "lisät", joita kaikki kirjoittavat antavansa ruuan päälle. Monilla kyseinen sana tarkoittaa kuitenkin täysin eri asioita ja ajattelinkin vähän avata tähän muutaman lisäravinteen taustaa. Olen tehnyt Oralle (ja samaan tulee tulevaisuudessa Reninkin) ihan oman Excel-taulukon niistä vitamiineista ja hivenaineista, mitä sen ruokavalioon tulee lisätä. Joskus vannoin, etten tule ikinä syöttämään koiralleni lisäravinteita lukuisista purkeista, mutta kuinkas kävikään... Raakaruokinnan aloittaneena syötin koiralle vitskut koiralle tarkoitetulla monivitamiinilla (jauhetta ja pellettiä), mutta hieman syvemmän tutkimisen jälkeen ne sisältävät hurjasti kaikenlaista turhaa täyteainetta, mistä vain maksetaan eikä koira tee sillä mitään. Vitamiinien suhteet ovat myös suurimmassa osassa monivitamiineja aika metsissä, jonka huomaa jo vertailemalla eri valmistajien valmisteita - määrät ovat täysin erilaisia suhteista puhumattakaan. Vitskujen ja hivenaineiden erilliseen annosteluun menee kuitenkin ehkä vain alle minuutin verran joka ilta, kun tarpeet on laskettu valmiiksi ja ne muistaa ulkoa, joten ei ole mielestäni erityisen iso vaiva.

Ihan ensimmäisenä sinkki. Suuressa osassa nappuloitakin sinkkiä on koiran tarpeeseen nähden vähänlaisesti ja raakaruualla sitä tulee toivottoman vähän. Vähimmäismäärä sinkkiä koiralle on 1 mg/EPkg, parempi tarve 2 mg/EPkg. Sinkin imeytyvyys on huono, 15-40%, joten näin ollen voidaan ajatella sinkin todellisen tarpeen olevan lähempänä 3-4 mg/EPkg, joskin suurin osa raakaruokkijoista menee sillä kahdella milligrammalla. Sinkki on helpoin annostella suoraan ihmisille tarkoitetuilla tableteilla, kuten Kelasinilla (15 mg Zn/tabletti) tai Vidan vahvalla (30 mg Zn/tabletti). Sinkin puutos oireilee usein esimerkiksi kaljuilla silmänympäryksillä.

Toisena D-vitamiini, toinen lähes jokaisen raakaruokkijan lisälistalla oleva sinkin lisäksi (ainakin pitäisi olla). D-vitskua saa mm. rasvaisesta lihasta, maksasta ja kalasta, mutta esim. viikottainen kala ei millään kata koiran D-vitamiininsaantia, joskin se tulee ottaa huomioon. Kaloista etenkin silakassa on hirveät määrät D:tä, ja teoriassa sitä syöttämällä D-vitskulisää ei tarvitsisi, mutta se kävisi pidemmän päälle aika hankalaksi ja kalliiksi.  Koiran D-vitamiinintarve on lähteestä riippuen n. 0,3-0,7 µg/EPkg/pvä, jonka voi annostella suurempana määränä yhtenä päivänä. Vitskulisäksi käy lähes mikä tahansa kaupasta saatava D-vitamiinilisä, tabletti tai tippa. Jotkut ovat makeutettuja xylitolilla tai esimerkiksi sorbitolilla, mutta määrä on niin olematon, ettei siitä ole haittaa - jos haluaa hifistellä, voi hakea vaikka apteekista Devisolia, mutta makeutettomien vitamiinien hinta on vain huomattavasti korkeampi. Mulla on ollut nyt käytössä niinkin yksinkertainen kuin Pirkan D3-vitamiini, jossa on 20 µg D3-vitamiinia/tabletti. Ora on saanut yhden sellaisen n. joka toinen päivä, miinustaen kalapäivät. Toisena vaihtoehtona on antaa ADE- tai DE-Mölleriä tai muuta vitaminoitua kalanmaksaöljyä, mitä mäkin käytin jossain välissä. Möller tuplassa on 7,5 µg D3-vitamiinia/kapseli. Monet käyttävät myös ADE-liuoksia, joka on sekin ihan käypä tapa.

Tämänhetkinen säilytysloota lihoille. Tarkoitus olisi hommata suurempi pakastin koirien lihoille yhdessä kämppikseni kanssa jossain välissä.

Kolmantena E-vitamiini, jota tulee ehkä harvemmin ajatelleeksi. Koiran E-vitskun tarve on suurin piirtein 0,5-1 mg/EPkg/pvä, urheilukoiran kilpailukaudella enemmän. Rasvainen ruoka ja fyysinen rasitus lisäävät E-vitamiinin tarvettaMulla on tällä hetkellä testissä hevosten BE-special -liuos, jossa on E-vitamiinia 30 mg/ml. Näinollen Ora saa siis sitä niinkin vähän kuin 0,3-1 ml/pvä. Ajattelin aluksi annostelun olevan rakettitiedettä, mutta muovisella pastörpipetillä (koulun antia) sen annostelu on onnistunut erittäin kivuttomasti. Ruisku varmasti ajaa saman asian. En ole myöskään ollut annostelussa mitenkään erityisen turhantarkka, koska E-vitamiinia on todella vaikea yliannostella, vaikka se onkin rasvaliukoinen vitamiini. Mikä tahansa muukin E-liuos on oikein oiva valinta. Myös Möller tupla on tähänkin vaihtoehtoinen E-vitamiininlähde, jossa on sitä 5 mg/kapseli, mutta jos Möllerin mitoittaa D-vitamiinin mukaan, tarvitsisi koira luultavasti joka tapauksessa jotain E-vitskulisää. Tästä syystä itse jätin Möllerin muutaman purkin käytön jälkeen ja nyt kokeillaan tällaista versiota. BE-specialissa on nimensä mukaan myös B-vitamiineja, mutta koska ne ovat vesiliukoisia, niiden ylimäärästä ei ole haittaa. Koira tuottaa itse jonkin verran B-vitamiineja. Lisänä niitä (lähinnä B1-vitamiinia eli tiamiinia) käytetään usein urheilukoirilla nopeuttamaan palautumista ja sen pitäisi lievittää stressiä, joten en ole kokenut B-vitamiinilisää pahasta. BE-specialissa on kuitenkin myös biotiinia (B7-vitamiinia), jonka takia sen ruokavalioon lisäämisen jälkeen lopetin ylimääräisen biotiinin syöttämisen. Sitä kuitenkin löytyy edelleen kaapista, sen kulutus kun oli niin minimaalista.

Viimeisenä A-vitamiini. Koira tarvitsee A-vitamiinia 30 µg/EPkg/pvä, jonka se saa yleensä lähinnä sisäelimistä, ja niistä lähinnä maksasta. Maksan tarve on erittäin pieni: sika/nauta-maksasekoituksessa on ~174 µg/g A-vitamiinia. Jos ajatellaan, että A-vitamiini imeytyy n. 80-prosenttisesti, voidaan ajatella koiran tarvitsevan maksaa n. 1,5 g/EPkg/vko. Tämä tarkoittaa 17 kg Oralla vain reilua 25 grammaa maksaa viikossa. A-vitamiinin yliannostus on käytännössä lähes mahdoton, joten en ole huolehtinut esimerkiksi siitä, että syötän koiralle maksasta tehtyjä nameja. Myös viikottainen maksan määrä on kyllä suurempi kuin tuon 25 grammaa.

Lisäksi tulee huolehtia myös koiran kalsium-fosfori-tasapainon ylläpitämisestä, joka tarkoittaa käytännössä raakaruokinnassa riittävää kalsiumin saantia. Koska mä en syötä koirilleni luita kuin erittäin harvoin, eikä lihakaan ole aina luullista, on silloin tällöin turvauduttava purkkikalkkiin. Myös kananmunankuoret jauhettuna ajavat saman asian. Rouhin kaikki kananmunankuoret säilöön ja tarkoituksessa olisi ostaa kimpassa hevosen rehukalkkia. Kalsiumin tarve on koiralla 130 mg/MEkg - koiran metabolinen paino lasketaan sen elopaino korotettuna 0,75 potenssiin, eli Oralla 17kg^0,75 = 8,4 kg, jolloin sen kalsiumin tarve on 1,1 g/pvä. Huomioon tulee ottaa kalkkivalmisteen kalsiumpitoisuus sekä ruuasta saatava kalkki. Esimerkiksi luita syöttämällä kalsiumtarve täyttyy 1 g/luuta/pvä.
Myös omega3-rasvahappojen saanti pitää turvata esimerkiksi lohiöljyillä ja/tai erillisillä valmisteilla (Nutrolin on hyvä, mutta esimerkiksi HauHaun ja Planet Petin omega3-öljyt ovat käytännössä ihan samaa tavaraa). Mun mudeille olen antanut ihan reilustikin öljyjä, etenkin Oralle, jonka turkki ei ole ikinä ollut mitenkään erityisen hyvä. Merilevä on lisäksi hyvä jodin lähde ja auttaa hammashoidossa pehmentämällä hammaskiveä. Lisäksi lisäravinnekaapistani löytyy maitohappobakteereja pahan päivän varalle, mikäli mahan toiminta joskus reistailee, sekä valkosipulia, jota syödään kesäisin punkkien torjuntaan. Valkosipulin suhteen monet ovat hysteerisiä, mutta ne määrät, mitä koiralle kesäkaudella sitä syötetään, eivät millään saa aiheutettua paljon pelättyä anemiaa - siihen vaadittaisi aika törkeän paljon sipulia.

Kun lisäravinnetarpeet laskee ns. "nollasta", tulee luultavasti kaikkea syötettyä koiralle vähän liikaa, koska luonnollisesti myös se koiran syömä ruoka sisältää erinäisiä määriä niitä kivennäisaineita ja vitamiineja. Jos myös ne alkaisi laskea saanteihin, menisi siinä itse kullakin pää auttamattoman sekaisin. Mä olen kuitenkin ratkaissut dilemman ajattelemalla, että koska koirat ovat yksilöitä ja aineiden imeytyminen ei ikinä ole 100-prosenttista, on lasketut arvot joka tapauksessa viitteellisiä. Mieluummin aavistus liikaa kuin ihan liian vähän.

Sian munuaiset keittymässä nameiksi

Mitä sitten syöttää namiksi raakaruokittavalle koiralle? Mä en jaksa vaivata päätäni moisella. Lenkillä ja ihan muutenkin ns. peruspalkaksi mulla koirat saa nappuloita. Melkein mikä tahansa nappulamerkki käy, missä nyt ei ole mitään hirveää määrää väriaineita tai ihan pelkkää vehnää. Namit eivät kuitenkaan ole koiran pääasiallinen ruokavalio, joten en ole kokenut sen olevan niin tärkeää. Jos mulla olisi oikeasti pieniä koiria, jotka syövät yhtä paljon kuin linnut ja joille namit olisivat puolet ruuasta, olisin varmasti tarkempi. Tykkään muutenkin syöttää koirilleni nappuloita edes nameina, jotta ne voisivat joskus hätävarana esim. reissussa popsia ateriakseen nappulaa tai esim. hiilaripitoisempaa märkäruokaa, eikä maha mene siitä heti nurin. Laiskana ja köyhänä koiranomistajana treeneissä on usein mukana nakkeja, jotka kammottavat suolaisuudellaan. Koirille tarkoitetuista treeninameista käytän lähinnä niitä, mitä kisoista sattuu saamaan palkinnoksi. Kun vähän jaksaa panostaa, on kuitenkin olemassa hirveän helppoja tapoja tehdä koiralle kaikin puolin terveellisiä nameja (lähinnä treeneihin meidän tilanteessa) - erilaisilla resepteillä on tullut tehtyä levynameja, ja kattilaan on päätynyt tähän mennessä broilerin sydämiä, broilerin kivipiiraa ja sian munuaisia. Keittämisen jälkeen elimet on helppo pilkkoa saksilla paloiksi ja pistää pakkaseen, josta saa helposti noukittua pienenkin määrän nameja treenikentälle. Isommassa ruokakaupassa kannattaa siis pitää silmällä tarjousten suhteen ihmisten liha- ja kalatiskien lisäksi myös elinhyllyä, josta bongaa yllättävän usein alennuslappusella merkittyjä pakkauksia!

Maksanameja - olen tehnyt levynä paistamalla useammalla reseptillä nameja koirille. Pääpiirteittäin sekoitetaan haluttu liha, kananmunia ja perunajauhoja (sekä halutessaan kaurahiutaleita) ja isketään ohueksi levyksi pellille. Kypsennetty levy leikataan paloiksi ja voidaan vielä kuivattaa lisää uunissa. Ainekset voi myös käyttää blenderin kautta tasaisemman tuloksen saamiseksi.

Päivitys 10.3.15/ Lisäilin pari lausetta E-vitamiinin kappaleeseen.
Päivitys 28.8.15/ Muutama sananen lisää kalsiumin kohdalle.